Ennen koulun alkua mulla todettiin dissosiatiivinen häiriö. Totuden ja fiktion raja on mulle aika häilyvä ja todella usein sekoitankin nuo kaksi jotenkin. Oisin halunnut harrastaa näyttelemistä, mutten voinut, sillä joku roolihahmoista olisi voinut jäädä ns. päälle, enkä olisi tehnyt asioita enää omana itsenäni vaan sinä hahmona. Tätä voi kai syyttää myös syömishäiriöiden puhkeamisesta, ainakin osittain. Kun en aina tiedä varmasti, olenko todellinen, kehonkuvani on ollut vääristynyt pienestä pitäen.
Mä lakkasin luottamasta ihmisiin kolmannella luokalla. En tiedä syitä siihen tarkalleen, mutta jotenkin vaan ajattelin, ettei kehenkään voi enää luottaa tässä maailmassa tai että ketään ei kuitenkaan kiinnosta mun ongelmat. Olen huomannut äidissä vähän samaa, että voisi vaikka juontaa sieltä? Kuitenkin, lakkasin puhumasta huolistani, yritin ratkoa ne itse ja kaikki alkoi pitää mua vähän täydellisenä ja iloisena, hyväosaisena tyttönä. Muistan vitoselta, kun oltiin välitunnilla ja en ollut aiemmin matikassa tajunnut yhtä kaavaa, mutta sitten ärsyyntyneenä aloin luettelemaan laskutoimituksia ja sain sen oikein, niin kaveri tokaisi mulle että "Kyllä mä tiesin, että sä osaat sen. Sultahan onnistuu aina kaikki."
Yläkoulussa mua alettiin kiusaamaan, jätettiin ulos porukasta ja noin. Mä aloin panostaa kouluun yhä vaan enemmän ja enemmän, osittain iskänkin takia. Se on aina toivonut itelleen muutamaa poikaa, mutta sen sijaan se sai yhden pojan ja yhden tytön. Pänttäsin "poikamaisia" aineita, kuten historiaa, matikkaa, luonnontieteitä ja olinkin niissä valehtelematta koulun parhaimpia. Kasilla mun lukuaineiden keskiarvo oli 9,4 ja suurin haave oli hakea Ressun lukioon. Mä ravasin joka viikko matikan tukiopetuksessa kertaamassa, vaikka osasin asiat. Opettelin koealueet ulkoa ja sain hillittömän itkupotkuraivarin, jos koepaperissa komeili palautuspäivänä alle 9. Samaan aikaan mä sairastin BED:tä ja olin riippuvainen kolmiolääkkeistä ja rauhoittavista, jotka olin saanut dissosiatiivisen häiriön ja ahdistuskohtausten takia seiskan lopulla.
Ysillä kiusaaminen paheni ja keksin, että vaikka kärsinkin emetofobiasta eli kaikkeen oksentamiseen liittyvän pelosta, niin rauhoittavien avullahan kaikki onnistuu. BED muuttui osittain bulimiaksi. 'Osittain' siksi, että välillä ahmimisen jälkeen en oksentanut, vaikka olisin halunnutkin ja paino heitteli viiden kilon haarukassa vähän väliä ylös alas. Ysillä yritin myös ensimmäisen kerran itsemurhaa - lääkkeillä, tietysti - ja epäonnistuin aina vaan uudestaan. En muista tarkkaa yrityskertojen lukumäärää. Kirjoitin yhteen päiväkirjaan olevani maailman pahin luuseri, kun en onnistu edes kuolemaan. Kaverit ei tiedä tästä, ainoa jolle kerroin totuuden oli saksan opettaja, joka löysi mut itkemästä yhteiskuntaopin kokeesta. Tulin siihen myöhässä, koska olin ottanut aamulla yliannostuksen ja en halunnut olla ihmisten ilmoilla, jos vaikka alkaisin reagoida siihen jotenkin. Haahuilin puolisen tuntia käytävillä ja otin opettajan huudot vastaan tyynesti, pääsin kuitenkin kopiointihuoneeseen tekemään koetta varsinaisen ajan jo loputtua. Saksan opettaja lähetti mut kuraattorille, mutta sille sepitin vaan jotain stressistä ja jatko-opintopaineista, elettiinhän kuitenkin huhtikuuta ja koulun loppu lähestyi.
Ressuun ei muuten todellakaan ollut asiaa, yläkoulusta lähdin 8,8 keskiarvolla ja syksyllä marssin paikkakunnan parempimaineiseen lukioon. Tosin tämän lukuvuoden syksyllä kaksi lukiota yhdistettiin, joten nykyään täällä on vain yksi iso lukio. Yritin tappaa itseni muutaman kerran vielä ensimmäisen vuoden syksyllä, mutta sitten vaan kyllästyin. Ajattelen aina toisinaan, miltä tuntuisi vain kuolla, suunnittelen muistotilaisuudessa soitettavia kappaleita ja muuta sellaista. En kuitenkaan tee mitään asialle, eikä mun enää kai tarvitsekaan. Syömishäiriö oli tässä vaiheessa jälleen BED. Lukion kakkosen keväällä sairastuin ortoreksiaan, joka melkein kehittyi anoreksiaksi. Mun laihtuminen kuitenin huomattiin ja jouduin ravitsemusterapeutille, joka on äidin lisäksi ainoa ihminen tähän mennessä, jota en ole onnistunut kusettamaan.
Nyt abivuotena olen jälleen ehkä enemmän BED-potilas kuin mitään muuta, vaikka täydellinen anoreksia kiiltelee kutsuvasti horisontissa. Ja silti - jotain. En uskalla. Mulla on (ollut) synnynnäinen sydänvika, joka ei ollut mitään vakavaa. Ravasin pari kertaa EKG:ssä ja pidin pari kuukautta sellasta "sydänäänilaitetta" arkielämässä ja se siitä. Mutta nyt lääkärien mukaan suurehkon painon nousun, laskun, nousun, laskun ja taas kerran nousun, sekä noiden yläkoulussa vedettyjen lääkkeiden haittavaikutusten vuoksi mulla on 20 prosentin mahdollisuus elää yli 25-vuotiaaksi. Ellen parannu, siis. Osittain mä haluaisin edelleen kuolla ja siltä osin tää on kuin taivaan lahja mulle. Mutta sitten taas, itsemurhaa pystyy kontrolloimaan jotenkin, tätä ei. Nyt kun mulla on keuhkoputkentulehdus, sain heti kerrasta pitkän antibioottikuurin, enkä saa edes siivota vajaaseen kahteen viikkoon, ettei sairaus+lääkkeet tee mitään vahinkoa. Kukaan ei tietenkään pysty ennustamaan mun tarkkaa kuolinpäivää, ja se pelottaa ehkä kaikista eniten. Ei osaa varautua, että tänään mä kuolen, niin kuin itsemurhaa yrittäessä.
Jos joku jaksoi lukea tänne asti, keitän sille virtuaalipullakahvit :)
P.S. Täällä näytti mittari eilen +20! Tietysti siihen oli paistanut aurinko koko päivän, mutta silti!
P.S.S. Tohtori Watson on aika ihana.
Sun tarina kuulostaa liiankin tutulta. Itse sairastuin yläasteen alussa masennukseen. Syytin itseäni aivan kaikesta. Vihasin itseäni ja halusin muuttaa kaiken itsessäni. Muukaan lukien painon. Mulla ei vaan ollu tarpeeksi pitkäjänteisyyttä siihen, että olisin voinut lipsahtaa anoreksian puolelle.
VastaaPoistaMä halusin kärsiä hiljaisuudessa, enkä olla niin kuin sisko, olla kaiken keskipiste ongelmineni. Osin ajattelin, etten halua olla tyttö, jolla on ongelmia ja toisaalta ajattelin, ettei mulla oikeastaan mitään ongelmia olekaan, kuvittelen ne vaan kaikki, kun olen vähän tällainen, vääränlainen.
Halusin olla täydellinen ja laiha ja jos en voisi olla niistä kumpaakaan niin halusin kuolla. Ysin syksyllä mä sitten tein sen. Otin lääkkeitä ja päädyin teholle (vasta toisella yrityksellä tosin). Teholta sitten vaan suoraan suljetulle osastolle, kun en osannut kertoa muuta kuin, että haluan kuolla. Mäkin ajattelin, että kuin paska oikeen täytyy olla jos ei saa edes itseään hengiltä.
Olin sitten neljä kuukautta neljän seinän sisällä ennen kuin pääsin ulos. Olin edelleen tolkuttoman itsetuhoinen (mutta ei me voia pitää sua täällä siihen asti, ettei sulla ole enää itsetuhoisia ajatuksia) ja yritin kevään aikana muutamaan otteeseen tappaa itteni. En onnistunut, mutta en jäänyt kiinni. Enkä halunnut sanoa mitään koska en halunnut takaisin laitokseen.
Kun tulin lukioon mun syömishäiriö vaan paheni, kun purin siihen kaiken koulustressin ja halusin kuolla edelleen ja sitten vielä lopetin terapian, kun en pyynnöistä huolimatta saanut terapeuttia vaihdettua.
Hain uudestaan hoitoon syksyllä, kun en vaan enää jaksanut mitään ja ajattelin koko ajan kuolemista. Olisin tappanut itteni, ellen olisi tiennyt, että läheinen ystävä lähtee perässä, jos onnistun. Sain sitten uuden diagnoosin: kakssuuntanen mielialahäiriö ja uudet lääkkeet, jotka toimi (vähän).
Tiedän silti, mitä on pelätä kuolemista, vaikka omalla kohdalla ainoa uhka on minä itse. Hyvinä päivinä mua vaan pelottaa, koska tiedän, mitä voin tehdä, enkä silloin muista, että miksi edes haluan kuolla. Mutta sitten tulee pahat päivät, milloin ei voi ajatella mitään muuta kuin että kunpa pääsis pois tästä kaikesta. Ja pahinta on se, etten osaa ennakoida itseäni, en voi koskaan tietää, mitä päässä pyörii sitten kun kuulen miten pahasti oon feilannu ylppärit, tai ylipäätään miltä tuntuu huomenna tai ylihuomenna. Enkä tiedä oonko hengissä kuukauden päästä, vaikka tänään tuntuisi siltä, että haluan elää ja se on helvetin pelottavaa. Kun ei tunne itseään tarpeeksi ja toisaalta ei aina edes kiinnosta. Ei kiinnosta elääkö vai kuoleeko, kun vaan vihaa itseään niin paljon.
Lukaisin kaikki tähän astiset tekstisi läpi ja päätinpä liittyä lukijaksikin :) Kirjoitat mielenkiintoisesti!
VastaaPoistaJaksamisia ja tsemppiä kaiken suhteen!
Lilja Rokka: voimia sulle älyttömästi. Toivottavasti kaikki vielä selviää.
VastaaPoistaLiesla: kiitos :) tsemppiä myös sulle.
Sun elämäntarinas saa mut miettimään, että olisinko itse selvinnyt kaikesta tuosta. Luultavasti en. Sä vaikutat olevan todella vahvaa tekoa, en voi muuta kuin ihailla!
VastaaPoistaTsemppiä♥
Kiitos. Ja tsempiä sullekin :)
VastaaPoista